Omistamisella on monia merkityksiä kuten yhteisöllisyys, ekologisuus, velvollisuus, elinkeino, vastuullisuus, ylisukupolvisuus, taakka, varallisuus, sijoittaminen, suojeleminen, omistajuuden kokemus (henkinen omistaminen) ilman varsinaista omistamista. Kun jokaista omistamisen merkityksiä pohtii, löytyy niistä paljon tunteita, kokemuksia, perinteitä, vastuunkantoa, rohkeutta ja riskinottoa.
Metsään liittyvässä omistamisessa esiin usein nousee niin negatiivisia kuin positiivisia omistamisen muotoja. Ylisukupolvisessa perhemetsätaloudessa omistaminen saattaa olla velvollisuus, jopa taakka. Joku haluaa omistaa metsää suojellakseen sitä ja kokee sen vastuullisena tulevaisuuden tekona.
Omalla kohdallani koen metsänomistamisen juurevana perhemetsätaloutena, jossa pyrin toimimaan vastuullisena. Olen kokenut myös vahvaa henkistä omistajuutta metsään, joka perustuu jokamiehenoikeuksiin. Kirjoitin aiemmin aiheesta blogiin liittyen kaupunkikodin lähimetsän avohakkuun aiheuttamasta tunnepurkauksesta.
Suomalaisilla on erityinen suhde metsään ja ajattelisin sen juontavan juurensa kansanperinteisiimme ja metsään liittyvään mytologiaan. Laajat jokamiehenoikeudet pitävät yllä ja syventävät kaikkien meidän luontosuhdetta ja henkistä omistajuutta metsiin.
Haltijoiden mailla
Metsä on ollut kansanperinteessämme metsän kuningas Tapion ja hänen puolisonsa Mielikin sekä heidän perheen valtakuntaa. Kunnioitus kaikkia luontokappaleita kohtaan on ollut vahvaa. Metsänhaltijat suojelivat metsää ja hyvällä tuulella ollessaan myös ihmistä. Vihoissaan oleva metsänhaltija saattoi muun muassa eksyttää kulkijan tai hänen tavaroitaan saattoi kadota. Siksipä metsänhaltijoita piti lepytellä esimerkiksi loitsuin. Mielikiltä pyydettiin metsästys- ja kalastusonnea. Tapion tyttärellä Annikilla on lemmikkeinä metsänpedot ja häneltä sai suojelusta karjalle.¹
Yhteisomistamista
Keskiajalla kylillä ja jakokunnilla oli yhteismaat, jotka olivat lähinnä metsää ja vesistöjä. Näitä ei tarvinnut rajata, ellei rinnakkain ollut eri yhteismaita. Kylien ulkopuoliset erämaat olivat yleismaita. 1542 Kustaa Vaasa otti yleismaat Ruotisin Kruunulle ja alkoi uudisasuttaa niitä.
Talojen omistukseen
1700-luvun puolivälissä Ruotsissa, johon Suomi kuului, aloitettiin uusi maanjakojärjestelmä, isojako.
”Yhteismaana olleet kylien metsät jaettiin talojen kesken manttaalien (verotusyksikkö) mukaisessa suhteessa. Kylien ulkopuolelle jäävä liikamaa erotettiin Kruununmetsäksi. Poikkeuksen tekivät eräät Pohjois-Suomen pitäjät, joissa tietty osa taloille jaossa olleista metsistä erotettiin kaikkien talojen yhteisiksi yhteismetsiksi.”²
Isojako ei kuitenkaan vaikuttanut luonnon yleiskäyttöoikeuteen vaan pidettiin edelleen itsestään selvänä, että luonnossa sai liikkua vapaasti.
Omistamisen tulevaisuus
Mitä luulet, mihin suuntaan metsän omistaminen on menossa?
Sijoitusyhtiöt ostavat metsää, yhteismetsät ovat entistä suositumpia. Entisestään varmasti nousee myös halu omistaa metsää sen suojelemiseksi. Lisäksi on mahdollista kokea omistajuutta eri keinoin, esimerkiksi on mahdollista lahjoittaa Luonnonperintösäätiölle, suojelutyötä varten tai voi adoptoida oman Halipuun.
Itse olen ainakin niin kiintynyt ja kasvanut tähän omaan metsääni, että sen omistaminen tuntuu minusta tärkeältä monestakin syystä. Ylisukupolvisuus ja luontoyhteys ovat tärkeitä arvoja omassa omistamisessani. Metsätilat ovat aika pieniä kuitenkin loppupeleissä, joten ehkä jonkinlainen alueellinen yhteistyö muiden metsänomistajien kanssa voisi olla hyvä isommassa kuvassa. Onko tämmöisestä kellään kokemusta?
Kiitos, jos luit tänne asti. Kommentoi alle ajatuksiasi. 🙂
Johanna
Lähteinä käytetty
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
