Keskustelut Luonto Kainuulainen satu.Rastas ja metso täälläkin soi

  • Kainuulainen satu.Rastas ja metso täälläkin soi

    Merkitty: 

     

    Rastas ja metso täälläkin soi

    Veikko oli kuin se laulujen mystinen metsätyömies. Hän tunsi pokasahat, justeerit, kirveet ja petkeleet. Hänelle olivat tuttuja moottori- ja raivaussahat. Olipa hän käynyt monitoimikoneenkin ohjaksissa.

    Luonto oli hänelle myös läheinen. Pahkaiset koivut, jättimännyt ja naavaiset kuuset saivat hänen mielikuvituksen lentoon. Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella mökki. Paikalliset linnut hän tunsi. Metsot, teeret, pyyt ja riekot hän oli kaikki nähnyt ja kuullut. Pöllöjä, korppeja ja kuukkeleita näki harvemmin, mutta tuttuja nekin olivat.

    Eräänä toukokuun aamuna Veikon piti lähteä metsään töihin, pöllin tekoon. Aamupalalla hän totesi vaimolleen, että ”kaikki loppuu aikanaan, mutta pöllin teko ei milloinkaan`”. Hän nosti tuohikontin selkään, moottorisahan olalle ja polttoainesäiliön toiseen käteen. Kaikki muu tarpeellinen, kuin myös eväät kulkivat tuohikontissa. Olisipa nyt ollut ne välikädet. Kantamusta oli niin, että omat kädet olivat loppua kesken.

    Keväinen metsä oli täynnä lintujen lauluja. Veikosta tuntui, että jotkut kummalliset pikkulinnut suorastaan karjuivat puissa, ”hei täällä ollaan”. Mitähän lajia nuo kaikki pikkulinnut olivatkaan? Hän ohitti kallioisen metsä kumpareen ja näki sen haavat täynnä havukoita ja koivut kirjo koppeloita. Metso soitimellaan näppäili männikössä ja houkutteli koppeloita luokseen. Veikolle kaikki haukat olivat havukoita. Niin hänen isänsä oli opettanut. Pikkulintujen paljous ja niiden laulu häntä ihmetytti. Mitä kaikkea niillä olikaan kerrottavana?

    Hyvä oli alku. Puuta alkoi kaatumaan, menemään poikki ja pinoon. Työssä oli heti tekemisen tuntua. Bensa oli loppumassa tankista, tuli ensimmäisen tauon paikka. Veikko istui kivelle, sammutti moottorisahan, otti kuulosuojaimet ja kypärän pois päästään ja veti tuohikontin käden ulottuville. lintujen laulu jatkui heti kiihkeänä. Mikä olikaan tuo kuusen oksistossa laulava lintu, joka toisti samaa sävelmää yhä uudelleen. Ihan kuin se yrittäisi kertoa jotain. Se ikään kuin yritti saada pöllin tekijän laiskottelemaan. Se kuulosti tältä.  ”Istu kivelle, istu kivelle, paa piippuun, paa piippuun, perät suuhun, perät suuhun, laiska mies, laiska mies, pien pino, pien pino”. Sama toistui ja toistui monta kertaa, mutta mikä oli tämä lintu, Veikko ihmetteli.

    Päivä kävi iltaan, Veikko asteli kotiin, käki kukkui kuusikossa. illalla saunassa Veikko kysyi vaimolta. Mikä lintu on se joka kuusen oksalla laulaa ja sanoo: ”Istu kivelle, istu kivelle, paa piippuun, paa piippuun, perät suuhun, perät suuhun, laiska mies, laiska mies, pien pino, pien pino”. Etkö tiedä, vastasi vaimo. Sehän on laulurastas, joka kuusen latvassa niin somasti laulaa. Maakunta laulussammekin on kohta, ”rastas ja metso täälläkin soi”

    Antero Kärnä

    11.4.2020

  • arto arto

    Meillä tuo laulurastas ilmoittaa hauen kudun alkaneeksi. Liekkö etelässä sama.